METSÄ


Metsän sanotaan olevan luovuttamaton osa suomalaista sielunmaisemaa - tämän pohjoisen havumetsän, taigan, joka venäjän kielessä merkitsee synkkää ja salaperäistä metsää. Mutta metsä ei suomalaiselle ole vain kulttuurin ja identiteetin perusta, metsään perustuu myös suuri osa maamme taloudellisesta hyvinvoinnista. Lisäksi metsä, peittäessään valtaosan Suomen maapinta-alasta, elättää suurimman osan maamme eläin- ja kasvilajeista, jotka nopeasti laajaperäistyneen metsänhoidon myötä joutuvat sopeutumaan rajuihin elinympäristön muutoksiin. Suomalaiseen metsään liittyy siis monia ristikkäisiä tarpeita ja pyrintöjä, joten ei ole ihme, että metsät ja metsien hoito herättävät suomalaissa kiihkeitäkin intohimoja. Kapinetissa metsien olemusta käsitellään monipuolisesti, pyrkimyksenä tarjota kävijälle tiedollisia rakennuspalikoita mielipiteenmuodostukseen kansallisomaisuudestamme ja sen hoidosta.

 

Luonnon- vs. talousmetsät

Luonnonmetsä, sen kaikki eliölajit ja niiden väliset vuorovaikutussuhteet ovat vuosimiljoonien kehityksen tulos. Puut, niin pitkäikäisiä kuin ovatkin, vanhenevat nekin joskus. Kuollessaan puut muuttuvat monen hajottajaeliön lempiruoaksi ja ovat näille suoranainen elämisen ehto. Talousmetsässä puu korjataan pois keskenkasvuisena, jolloin metsään ei ehdi muodostua kuolleita ja kuolevia puuvanhuksia. Lahopuun puuttuminen on näiden metsien välinen ensimmäinen ero. Kapinetin seudulla metsästä sellaisena kuin se ihmisen käden koskematta kehittyisi, saa elävän esimerkin vierailemalla Pukkipalon aarnialueella, Lounaisen Suomen edustavimmassa vanhassa metsässä.

Puuston vanhentuessa luonnonmetsään kertyy kuolleita runkoja ja oksia ja runkojäkäliä, jotka kesän kuivimpaan aikaan ovat hyvinkin palonarkoja. Sopivasti sattunut salama sitten sytyttää metsän, jolloin useimmat puut ja kaikki muukin kasvillisuus palaa. Eloon jää vain joitain vanhoja, kilpikaarnan panssaroimia mäntyjä. Jäljelle jää hiiltyneitä runkoja ja paljas maa, joihin molempiin on erikoistunut omanlaisensa eläin- ja kasvilajisto. Talousmetsästä, joka ei tiheän metsätieverkoston ja nuoren puustonsa vuoksi koskaan pala, puuttuvat näiden hiiltynyttä puuta vaativien lajien asuinsijat kokonaan. Se on talous- ja luonnonmetsien välinen toinen keskeinen ero.

Ja tuskinpa on paloaukea ehtinyt jäähtyä, kun ensimmäiset siemenet leijailevat sen paljaaseen maaperään, joka tuhkan lannoittamana on nyt erinomaisen rehevä kasvupohja. Ja ketkä sinne ensimmäisenä ennättävätkään? Tietysti koivut, joiden siemen on kevyt ja hyvälentoinen. Muutaman vuoden kuluttua paloaukealla kasvaakin läpipääsemättömän tiheä koivuviidakko, josta puiden kasvaessa heikoimmat karsiutuvat valon ja tilan puutteen vuoksi, kunnes jäljellä on enää harva ja valoisa koivikko. Tähän koivikkoon sitten ilmestyvät alikasvokseksi hitaasti kiiruhtavat, mutta varjoa hyvin sietävät kuusentaimet, jotka puolestaan alkavat syrjäyttää koivuja. Tuloksena on metsä, jossa kuusien seassa on vanhoja, vähitellen ränsistyviä koivuja monen kolopesijän asua. Talousmetsä puolestaan istutetaan kasvamaan mäntyä alusta asti, jolloin lehtipuuvaateliaat lajit eivät selviä. Lehtipuiden puuttuminen on se kolmas keskeinen tekijä, joka erottaa talousmetsän luonnonmetsästä.

 

Metsätyypit

Metsien luokittelun ja metsistä käytävän keskustelun yksikäsitteistämiseksi on luotu metsätyyppijärjestelmä. Siinä metsät jaetaan pohjamaansa kasvukyvyn mukaisiin hyvyysluokkiin. Käytännössä luokittelu suoritetaan metsän pohjalla kasvavien ruohojen, varpujen ja sammalien perusteella.

Mustikkatyypin metsässä on kuusia. Suuret, harmaakaarnaiset puut tiheine neulasineen varjostavat allansa kulkevat hämärään aurinkoisinakin päivinä.

Tyyppilajeja MT-metsässä ovat tietysti mustikka, sekä erilaiset sammalet, jotka verhoavat metsän pohjan tummaan vihreyteen.

Mustikkatyypin metsälle tyypillinen syvä vihreys syntyy sammalten runsaudesta. Seinäsammal ja metsäkerrossammal, samoin kuin tietenkin mustikan ainavihreät varvut pärjäävät niukassakin valossa.

VT-tyypin metsällä tarkoitetaan puolukkatyypin metsää, jossa kirjain V tulee puolukan latinankielistä sukua tarkoittavasta sanasta Vaccinium. Ja taas voidaan kenttäkerroksen tyyppilaji päätellä jo nimestä. Puolukka on täällä valtavarpu, maaperän kuivuudesta johtuen mustikka pärjää enää kosteimmissa painanteissa. Pääpuulajina on mänty, jonka runko hohtaa ilta-auringossa kullanruskeana ja jonka korkealle kohoavassa tummanvihreässä lehvästössä tuuli mielellään tohisee.

 

Puulajit

Pohjoisilla leveysasteilla, joilla Suomikin sijaitsee, on ankarasta ilmastosta johtuen vain vähän puulajeja. Suomessa niitä on vielä keskimääräistäkin vähemmän. Tämä johtuu alueen historiasta, jonka kuluessa mannerjäätiköt ovat toistuvasti työntäneet tieltään kaiken kasvillisuuden, myös puut, joista suuri osa on jäänyt koskaan palaamatta takaisin. Niinpä varsinaisia metsää muodostavia puulajeja meillä onkin vain kuusi lajia.

Metsämänty (Pinus sylvestris) on kaikille tuttu, kuivissa kangasmetsissä viihtyvä, tyveltä ruskeanharmaaksi kaarnoittunut ja rungon yläosista punaruskea kalasääsken pesäpuu. Männyssä lujan ja kosteutta sietävän sydänpuun osuus on suuri, mikä kiinnostaa kovasti puunjalostusteollisuutta. Mänty onkin taloudellisesti merkittävin puulajimme.

Metsäkuusi (Picea abies) on suomalaisten metsien jättiläinen, monessakin mielessä. Mikäli metsät saisivat kehittyä luonnontilaisina valtaisi kuusi vähitellen miltei kaikki kasvupaikat. Kuusen kilpailukyky perustuu paljolti sen kykyyn sietää varjoa ja siten tunkeutua muiden puulajien jo valtaamille alueille. Suomen pisin puu on myös kuusi, yli 43 metriä korkea harmaarunkoinen jättiläinen. Kuusi on erityisesti puukuitua käyttävän teollisuuden suosiossa.

Rauduskoivu (Betula pendula). Se suurempi koivu, jolla on epäsäännöllisemmin sahalaitaiset lehdet ja jonka nuorissa oksissa on nystermiä. Runko on puhtaan valkoinen, mutta vanhoilla puilla kuori halkeilee tyveltä kaarnaksi. Riippakoivut ovat rauduskoivuja.

Hieskoivu (Betula pubescens) on raudusta hitaammin kasvava, usein punertavarunkoinen koivu, joka ilmestyy nopeasti eritoten turvepitoisille ja muuten kosteille maille. Lehti on tasaisesti sahalaitainen. Hieskoivua ei juurikaan viljellä teollisuuden tarpeisiin, vaikka puuaines ei juuri rauduskoivua huonompaa olekaan. Lapissa esiintyvä tunturikoivu on hieskoivun alalaji.

Metsähaapa (Populus tremula) on kaunis ja väärin ymmärretty puu. Haapa elättää suojissaan enemmän eläinlajeja kuin mikään muu metsäpuu, ja on siksi luonnonsuojelullisesti erittäin merkittävä. Metsätaloudellisista syistä haavat kuitenkin pyritään hävittämään metsistä. Haavan puuaines on valkeaa, kevyttä ja huokoista. Haavasta valmistuvatkin mainiot saunanlauteet ja kanootit, haapiot.

Harmaaleppä (Alnus incana) pudottaa lehtensä vihreänä, koska sen ei tarvitse nuukailla ravinteiden kanssa - juurinystyröiden sädesienet auttavat sitä hankkimaan typpeä suoraan ilmasta. Lepät ovat myös ainoita lehtipuita, joissa on kävyt, puumaisiksi kuivuvat eminorkot, joista tuleentuneet siemenet lentävät tuuleen, mikäli urpiaiset tai vihervarpuset eivät ehdi syödä niitä ensin. Harmaalepän kuori on kauniin silkinharmaata, puuaines puolestaan on punertavaa ja siitä saa savustuspurua.

Näiden metsää muodostavien puulajien lisäksi metsistä löytyy yksittäiskappaleina ainakin pihlajia, raitoja ja tervaleppiä sekä tuomia. Onnekas voi lisäksi löytää kotimaisen jalon lehtipuun, tammen, vuori- tai kynäjalavan, saarnen, metsälehmuksen tai metsävaahteran. Kaikista näistä löydät lisätietoa Luontokapinetista.

Kirjaudu sisään